Sunnuntaina hieman ennen puolta päivää luin loppuun Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian. Noin 1700:n sivun lukemiseen vierähti tovi; en ole varma milloin aloitin kolmiosaisen opuksen lukemisen, mutta arvioisin että noin viisi vuotta sitten. Suunnilleen silloin luin Jorma Panulan haastattelun, jossa hän kertoi Uuden ajan kulttuurihistorian olevan hänen lempikirjansa, todeten jotain siihen tapaan kuin että “Siinä on kaikki.” Ja jos kohta en Panulaa oikein siteeraakkaan, niin muilla sanoin teosta on vaikea kuvailla.
Periaatteessa kirja on nimensä mukainen; Friedell käsittelee kolmeen niteeseen jaetussa viidessä kirjassa tärkeimmät kulttuurihistorialliset ajanjaksot kronologisessa järjestyksessä ensimmäiseen maailmansotaan asti (viiden vuoden “kirja vuodessa”-lukuaikataulu olikin siis sangen sopiva). Kuitenkin kirjan nimenä voisi yhtä hyvin olla esimerkiksi vain “Historia” tai “Kulttuuri”. Friedelille kulttuurihistoria on nimittäin vain viitekehys hänen omien ajatustensa ja kokonaisen maailmankuvan välittämiseen. Nerokkaita ajatuksia ja oivalluksia on niin paljon että niitä on turha yrittää luetella. Yksi mieleenpainuvimpia ja jonkinlaiseen valaistumiseen johtaneita ajatuksia oli ensimmäisessä niteessä esitetty ajatus siitä, että kauneus ja hyvyys ovat (valitettavasti) kaksi toisilleen vastakkaista ja lähes toisenasa poissulkevaa prinsiippiä.
Friedell esittää useaan otteeseen että historiallisesti kaukaisempia ajanjaksoja voidaan käsitellä objektiivisemmin kuin vastikään tapahtuneita, koska olemme niihin vielä niin vahvasti sidoksissa. Tämä pätee tietysti myös Friedelliin itseensä; teoksen loppua kohden Friedellin näkemykset ja ajankuvaus muuttuvat yhä arvolatautuneemmiksi ja osin poliittiseksi. Kuitenkin kirjan loppua kohden Friedell esittää myös eräitä suorasta profetiaalisia ajatuksia, esimerkiksi puhuessaan tuolloin (1931) vasta orastaneen ydinvoiman mahdollisuudesta:
Tämän luettuan näin jollakin (hyytävällä) tavalla uudessa valossa esimerkiksi fuusiovoiman ympärillä käytävän keskustelun. Eräs toinen ajatuksia herättävä kohta oli kappale jossa Friedell rinnastaa USA:n ja Rooman valtakunan kehityskulut:
Jossain kohtaa Friedell mainitsee että historialla on varmasti omat lainalaisuutensa ja kaavansa joita se noudattaa, mutta että ne ovat niin monimutkaisia että niitä on turha yrittää ymmärtää. Kuitenkin jonkinlainen Spengleriläinen determinismiusko välittyy monista kohden, ja ennen pitkää lukijakin on taipuvainen kääntymää syklisen historiankäsityksen kannattajaksi.
Mitä Friedellin magnum opuksesta sitten jää käteen? Mikä on Friedellin keskeinen sanoma ja onko sitä? Asiaa voi lähestyä vertailemalla teosta toisen lempikirjani Sun Zin Sodankäynnin taidon kanssa. Sodankäynnin taidon ydinsanoma tiivistyy minun ja monen muun mielestä kolmaanen kappaleen päättävissä lauseissa:
”Erinomaisinta ei ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta. (…) Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa.”
Siinä on kaikki. Enempää ei oikeastaan tarvita, loput kirjasta on lähinnä esimerkkejä.
Friedellin ajatuksia on vaikeampi erottaa siitä valtavasta kulttuurihistoriallisesta kavalkaadista jonka kommenttaaria ne ovat. Siihen mihin itäisen kulttuurin edustaja käyttää satakunta sivua, tarvitsee länsimainen 1700. Mutta millaisia sivuja! Tuntuu kuin jokaiseen lukuun, jokaiseen kappaleeseen, jokaiseen lauseeseen ja reunahuomautukseen olisi sisällytetty jokin nerokas ajatus tai oivallus; kiteytyksiä ja kommentteja jotka vaikuttavat sponttaaneilta, mutta ovat epäilemättä ihmisiän kestäneen ajatustyön hedelmiä. Friedellin ajatukset kimaltavat kaiken ajatellun historiassa kuin kultahiput vuorijoen pohjassa.
Minkä takia kauneus ja hyvyys ovat Friedellin (ja ilmeisesti myös sinun) mielestä kaksi vastakkaista prinsiippiä? Onko Friedelin syklinen historiankäsitys tasaisella alustalla pyörivä kehä, vai kenties ylöspäin kohoava, tai alaspäin vajoava spiraali? Eli toisin sanoen onko kehitystä, edistystä, toivoa, uutuutta, luovuutta, agenttiutta, vai pelkkää determinismiä ja kulttuuripessimismiä?
VastaaPoista"Tässä kosketamme suurta, ehkäpä suurinta vastakohtaisuutta maailmanasujainten olemassaolossa. Se sisältyy hirvittävän järkyttävään kysymykseen; kumpi on elämän tarkoitus, kauneus vai hyvyys?"
PoistaEi ole nyt ykkösnedettä käsillä niin en pitempää sitaattia tähän löytänyt. Toisilleen vastakkaisten prinsiippien sijasta olisikin ehkä hyvä puhua päämäristä. Friedell puhuu tästä renesanssiajan yhteydessä, mikä onkin loistava ajanjakso kuvailemaan tuota joskus hyvinkin räikeää ristiriitaa kauneuden ja hyvyyden välillä. Renesanssi kehitti kauneuden taiteessa huippuunsa; kaikki kaavat selvitettiin, kaikki arvoitukset ratkaistiin. Tuloksena oli täydellistä kauneutta, joka samalla kolisi sieluttomuudessaan. Jo seuraava aikakausi ymmärsi että hyvä taide tarvitsee aika-ajoin myös rumuutta, oikeastaan mitä vain inhimillistä joka koskettaa meitä ja vetoaa tunteisiimme.
Mutta taide on vain sivujuonne. Friedelin mukaan renesanssiajan aristokraatit ruummiillistivat dissonanssin myös luonteessaan; kaikessa hienostuneisuudesta ja kauneudenpalvonnastaan huolimatta (tai juuri sen tähden) renesanssi-ihminen oli myös ennennäkemättömän julma ja häikäilemätön.
Friedell esittää esimerkkejä muidenkin aikakausien yhteydessä runsaasti kirjan varrella, ja minusta niitä voisi keksiä (erityisesti) meidän ajastamme lisää. Onhan juuri spektaakkelin yhteiskunta monella tapaa ehkäpä harvinaislaatuisenkin kaunis, mutta lienee tuha mainita että hyvyyden puute on aika ilmeinen.
Mitä determinismiin ja kulttuuripessimismiin tulee, tuntuu Friedell tosiaan suhtautuvan sangen pessimistisesti erityisesti vuosisadan vaihteen kehityskulkuihin. Hän kuvailee uuden ajan loppua "suureksi salaperäiseksi hyökyaallokoksi", mutta (huomatkaa) "...jota me voimattomassa sen luovan merkityksen tietämättömyydessä voimme vain kielteisesti nimittää >>todellisuuden luhistumiseksi>>...". Friedell vaikuttaa siis olevan tietoinen oman historiallisen sijaintinsa vaikutuksesta pessimismiinsä. Tämä palautuu ajatuksiin historiallisen objektiivisuuden vaikeudesta tai mahdottomuudest joihin viittasin lyhyesti tekstissäkin.
Mjaa-a. Voihan asioita noinkin ajatella. Itse olen taipuvaisempi ajattelemaan platonilaisittain kauneutta hyvyyden johdannaisena, ja vieläpä hyvyyttä, totuutta ja kauneutta tiiviisti toisiinsa liittyneinä.
PoistaOnko kauneus todella vain kaavoja, sitä, mikä miellyttää silmää? Jos taideteos kolisee sieluttomuuttaan, miksi kutsua sitä kauniiksi? Kauneuden kokeminen on nähdäkseni myös, ehkä etenkin, intellektuaalinen asia, eikä välttämättä suoraan aistittavissa. Tämäkin on hyvin platonilainen ajatus ja asenne, aistien maailman vähätteleminen järjellä ymmärrettävän ideoiden maailman kustannuksella.
Otetaan esimerkiksi loppuun asti hiotut ja muokatut mainoskuvat supermalleista. Äkkinäinen voisi pitää näitä kuvia kauniina, mutta kun niiden todellinen olemus ymmärretään, asiat muuttuvat. Näiden kuvien avulla luodaan mahdottomia, epäterveellisiä "kauneusihanteita" nuorille tytöille, niiden pääasiallisena tarkoituksena on manipuloida ihmisten mieliä, luoda keinotekoisia tarpeita ja tehostaa järjetöntä kulutuskulttuuria. Mikä pahinta näiden muokattujen kuvien avulla ylläpidetään ja vahvistetaan ihmisten tyytymättömyyttä omaan ulkonäköönsä ja heikennetään näin ihmisten itsetuntoa. Siksi en pidä näitä kuvia kauniina, pidän niitä kuvottavina. Niitä voisi sanoa kenties visuaalisesti näyttäviksi, mutta ei kauniiksi.
Samalla tavalla valehtelevan poliitikon "kauniit" sanat ovat kauniita vain niin kauan, kuin niiden todellista luonnetta ei ymmärretä. Valehteleminenhan on tunnetusti rumaa. Itseasiassa tämä petollisuus, kauneutena esiintyvä rumuus on tuplasti hirvittävää ja etovaa.
Tästä näkökulmasta siis renessanssia seuranneella aikakaudella ei niinkään olisi ymmärretty, että hyvä taide tarvitsee rumuutta, vaan kenties, että kliinisyys, virheettömyys, täydellinen symmetria jne. eivät itseasiassa olleetkaan todella kauneuden mittapuu. (Tämä tulkinta ei perustu minkäänlaiselle tiedolle, jos kyseisen ajan taiteilijat itse puhuivat tietoisesti nimenomaan rumuudesta taiteessaan niin sitten luonnollisesti sinun ja Friedellin tulkintaa on pidettävä oikeampana.)
Tavallaan tämä, niinkuin kaikki filosofiset ongelmat, on semanttinen ongelma ja syntyy kauneuden käsitteen monimerkityksisyydestä. Toisaaltahan kauneus on nimenomaan visuaalista, esimerkiksi ruoasta puhuttaessa makujen ja koostumuksen onnistumisesta puhutaan hyvyytenä ja ruoan kauneus on nimenomaan visuaalista. Toisaalta on matemaattista kauneutta, kaunista musiikkia, kauniita eleitä, kauniita tarinoita, kauniita ajatuksia ja niin edelleen. Mitä siis oikeastaan on kauneus? Pakko tunnustaa, että estetiikka on eräänlainen aukko ajattelussani, enkä osaa vielä tässä vastata itse omaan kysymykseeni.
Tavallaan kauneus tuntuisi olevan selkeästi enemmän subjektiivinen asia, kuin esimerkiksi etiikan, jonka voidaan ajatella kehittyvän korkeammille tasoille loogisen oikeaa ja väärää koskevan argumentaation ja ajattelun seurauksena. Kehittyykö myös käsityksemme kauneudesta? Ymmärrämmekö nykyään paremmin, mikä on kaunista, kuin aikaisemmin? On selvää, että maku voi kehittyä, esimerkiksi kuvataiteen tai valokuvauksen asiantuntija voi jossain mielessä "paremmin" tunnistaa kauneuden, mutta jotenkin tämä ei tunnu riittävän. Kenties tarpeeksi hyvä ekspertti voi kuitenkin saada myös muut näkemään sen, mitä hän näkee, kertomaan niin vakuuttavalla tavalla, miksi jokin asia on kauniimpi kuin toinen, että aluksi eri subjektiivisen mielipiteen omannut henkilö muuttaisi mielensä.
VastaaPoistaEhkä siis juuri ymmärryksemme todellisesta kauneudesta on kokenut vakavia takaiskuja. Olemme varmaankin samaa mieltä siitä, että kulttuurimme käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, ovat vakavalla tavalla vääristyneitä, koska ne mahdollistavat sen välinpitämättömyyden, tai vähintäänkin passiivisuuden, joka ihmisillä on maailman vääryyksiä kohtaan. Mutta ehkä käsityksemme kauneudesta ovat vielä enemmän vääristyneitä. Ehkä se, mitä kulttuurissamme pidetään kauniina, ei oikeasti olekaan sitä. Yksi esimerkki olisi tietenkin nämä anorektiset supermallit, terveellinen on kaunista, mutta ne ihmiset ovat sairaita. Yhtälailla "nykytaidetta" voidaan pitää harvinaisen rumana, mutta tämä johtuu varmaankin siitä, että se ei edes tavoittele mitään perinteistä kauneutta. Populaarimusiikki ei kuitenkaan nykyään ole lähes koskaan kaunista, usein se on pelkkää melua.
Yhtälailla voidaan argumentoida kauneuden merkityksen vähentyneen yhteiskunnallisena päämääränä, kun katsotaan, mitä ihmiset tekevät luonnolle, joka minun mielestäni on lähes aina kauniimpi kuin ihmisten tekeleet. Metsät hakataan, joet saastutetaan, rumia kerrostaloja ja tehtaita rakennetaan kaikkialle, kaupungit ovat likaisia, kun rumat läskit (ylipainohan on aikamme todellinen epidemia!) heittelevät roskia kaikkialle jne.
Luonnollisesti on kuitenkin myös niin, kuten sanoit, että ajastamme voitaisiin keksiä myös "kaunis, mutta ei hyvä"-näkemystä puolustavia esimerkkejä loputtomasti. Tämän takia tällaiset pyyhkäisevät yleistykset, kuten, että aikakautemme on ruma, tai aikakautemme on kaunis, tai hyvä, tai paha, ovat aina harhaisia. Etenkin nykyään elämme sellaisessa äärettömässä informaatiotulvassa, että voimme löytää loputtomasti argumentteja ja esimerkkejä puolustamaan mitä tahansa tällaista yleistystä. Totuus on kuitenkin se, että todellisuus yksinkertaisesti on kaikkea tätä ja vielä enemmänkin, emmekä voi siksi kuvailla sitä tällaisilla adjektiiveilla. Kenties sitä voisi sanoa monimuotoiseksi, monimutkaiseksi, kompleksiksi, muuttuvaksi, kasvavaksi, paljon sisältäväksi jne.
Kauneudesta haluan kuitenkin sanoa vielä sen verran, että en yksinkertaisesti ymmärrä, miten se olisi muka vastakkainen päämäärä hyvyydelle. Kauneuden kokemus on ilmeisen positiivinen. Jos joku ilahduttaa ihmiskuntaa maalaamalla kauniin taulun, laulamalla kauniin laulun, tai tuottamalla jotain muuta kaunista, joka tuottaa ihmisille mielihyvää, niin hän on mielestäni silloin nimenomaan hyvyyden asialla. Hyvyyden ja kauneuden vastakkainasettelu on siis mielestäni virheellinen. Miksi elämän tarkoituksen pitäisi olla jompikumpi? (Itse asiassa se on mielestäni hyvyys, koska kauneus on hyvyyden johdannainen, seuraan siis Platonia.)
Friedellin kulttuuripessimismi on hänen tilanteeseensa suhteutettuna täysin ymmärrettävä. Jos seuraa aikaansa ja ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu, ja joutuu lopulta hyppäämään ikkunasta natseja pakoon, on varmasti vaikeaa pitää yllä optimismia ja positiivista fiilistä. Pitäisin kuitenkin Friedelliä verrattavana Matt Damonin hahmona Interstellarissa. Olosuhteiden nähden hänenkin toimintansa oli ymmärrettävää. Tämä ei silti tee siitä oikeaa toimintatapaa. Friedellkin olisi pessimismin sijaan voinut periaatteessa viimeiseen asti valaa toivoa ihmisiin, pysyä ratkaisukeskeisenä, herättää ihmiskuntaa ymmärtämään oman potentiaalinsa, ja vaikka vielä ikkunasta hypätessään huutaa: Todelliset ideat eivät koskaan kuole!